maanantai 2. huhtikuuta 2012

Yhtenä aamuna...

..viime viikolla seikkailumetsä kuoli.
Mustikanvarvut peittyivät puun rankoihin ja risuihin.
Mansikkatytön ja mustikkapoikien muurahaiskeot, koputuspuut,
kotipesät ja polut katosivat yhdessä hetkessä.
Poissa ovat hämyisät aamut ja ilta-auringon punaamat männynrungot,
 lintujen laulu ja oravan kiukkuinen naksutus.




Jäljelle jäi vain muistot.

6 kommenttia:

  1. Huoh, tuohon olen törmännyt niin usein. Vain muistoissa voi käyskellä ihanilla suppilovahverokasvustoilla ja muistella metsän olemusta. Eräänä päivänä olin kaupungissa käymässä ja kun palasin, luulin eksyneeni; tienvierestä olivat kadonneet sankat metsät. Naapuri sanoi, että sataan vuoteen ei tuossa kasva oikeaa metsää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mekin tunnemme olevamme eksyksissä, aivan oudossa paikassa. Metsää ei miedän aikana enää ole, niin surullista. Vain pajut kasvaa ojan reunalle.

      Poista
  2. Metsän kuolema on niin surullista... Ja kun oma rakas maisema muuttuu, se on todellinen menetys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, koska uuteen maisemaan tottuu. Yritän löytää hyviä asioita, aurinko paistaa koko päivän, metsä ei enää varjosta, voin istuttaa aurinkoisen paikan kukkia. Mutta, miten selviytvät alppiruusuni, ne ovat viihtyneet niin hyvin puiden varjossa.

      Poista
  3. Upeat nuo aamunkasteiset varvikkokuvat, muitakaan ei voi moittia, mutta tuo kasteinen hetki on ollut niin kaunis ja olet onnistunut sen tallettamisessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaunis oli varvikko, sitä ihailtiin. Nyt sitä ei enää tässä paikassa ole. Täytyy etsiä vähän kauempaa.

      Poista